Jotkut asiat ei vaan muutu.

Vietin yöni miehen luona. Miehen jota en enää ikinä pysty kesyttämään ja sen luona kelle sydämeni kuuluu kokonaan. Päivä oli täydellinen. Jokainen suudelma, halaus ja kosketus. Yritin tallentaa tuota tilannetta päähäni, jotta voin vain silmäni suljettua palata siihen hetkeen, mutta samantien kun astuin ulos ovesta oli se todellinen muisto jo kadonnut ja kuvat jotka näen päässäni vain palasia, kaikuja, siitä ootilasta mikä minulla oli hänen luonaan.

Jos saisin vain yhden päivän valita minkä viettäisin ehdoton valinta olisi joku niistä päivistä, mitä olen hänen kanssa viettänyt. Ja haluaisin olla sitä mieltä, että aikoinaan kun ensimmäisen kerran erosimme, että se ei ollut virhe enkä kadu sitä, olisi totta mutta en ole. Kadun sitä päivää enemmän kuin mitään muuta ja antaisin mitä vain jos pääsisin ajassa taaksepäin. Ehkä se onkin rangaistukseni, etten enää koskaan saa häntä täysin omakseni, koska menin heittämään 'sen oikean' kankkulan kaivoon.

Perjantai-illan huumaa sohvan pohjalta..

Noniin, alko vapaat ja ensimmäisenä aloitin juhlistamisen makaamalla sohvalla, syömällä ja juomalla alkoholia. Tuntuu vähän naurettavalta, mutta pakkohan tätäkin on testata.. Sanoi tyttö ennenkuin ryhtyi alkoholistiksi. Haha, olipas taas hauskaa.
Huomenna aloitan juhlimisen ja tänään otan vielä rennosti, aika uskomatonta että ihan oikeasti jäin perjantaiksi kotiin!

Mietin tässä musiikkia kuunnellessani miten paljon jotkut biisit tuovat tunteita pintaan. On kappaleita, varmasti ihan jokainen tietää mistä puhun, mitkä tuo ihan elävästi ja selkeästi mieleen jonkun ihmisen, tilanteen tai paikan. Esim. Frank Sinatran - Strangers In The Night tuo minulle mieleen lapsuuden mummolan, ison nojatuolin ja vanhan vinyylisoittimen ja jos uppoutuu koko Frankin tuotantoon, tosin nykyään vinyylisoittimen virkaa toimittaa MacBook Air ja Spotify, tulee mieleen lisäksi vielä tupakansavu, vanlijaeskimo ja pasianssi. Kuulostaa karulta, mutta isoisäni kuoleman jälkeen Mummoni television katseluun kuului tupakan lisäksi korttipakka ja seitsemän miljoonaa eri versioita pasianssista. Opinkin siltä varmasti kaikki nykypäivänä taitamani korttipelit. No mutta joka tapauksessa takaisin siihen pääpointtiin, huomasin tässä, kun sekalainen soittolistani soi taustalla että siellä on parikin sellaista biisiä, mihin ei liity mitään mullistavaa aikakautta, ketään erityistä ihmistä tai mitään elämässä käänteentekevää ajankohtaa, mutta silti ne kappaleet tuovat kylmät väreet ja palan kurkkuun. Toinen näistä biiseistä oli Florence And The Machinen Cosmic Love. Ja tästä edellisestä olen vielä ihan varma ettei voi edes alitajuntaisesti liittyä, sillä bongasin kyseisen kappaleen Facebook-tuttuni sivuilta. Ja siis turhanpäivästä jaarittelua ja saattaa olla tää loma-alkoholi yhdistelmä joka jo pikkuhiljaa iskee, mutta tosta biisistä tulee ihan uskomaton tunteiden sekamelska-fiilis. Tekee mieli lähteä aamuyöllä juoksemaan auringon nousussa, hypätä riehua ja huutaa samaan aikaan, käpertyä sängynpohjalle itkemään ja lopuksi vaan hymyillä ja laulaa mukana - tunteella.

Hävettää myöntää suurena eri genrejen musiikkityylien ystävänä myöntää, etten ollut kuullutkaan Florence And The Machinesta mitään, mutta nyt yhtyeen tuotantoon tutustuneena olen ihan haltioissani.  Ihan mieletön ääni ja vaikka olen ehkä eniten vieroksunut indie rockia on tämä tyylilaji ja etenkin tämä bändi tylsien arkieni iloinen valopilkku. Laulajan erikoinen ääni ja nokkelat lyriikat vaan iskee muhun eniten. En lähde sen ihmeellisemmin analysoimaan taustoja yms. koska en rehellisesti ymmärrä tai tajua jostain kikoista tai "loistavasta kitararämpytyksesta" (ystäväni sanoja lainaten) juuri mitään. Tilanne ei kuitenkaan ole myöskään niin, etten keskittyisi taustoihin ollenkaan, huomaan ehkä vaan vähän eri asiat kun joku enemmän musiikkia melodian takia kuunteleva, minä kun olen enemmän sanoitusten ystävä.

Lapsena rakastin niin paljon runojen kirjoittamista, ettei mitään rajaa. Vanhempieni vintillä onkin iso pahvilaatikollinen täynnä erilaisia päiväkirjoja, kouluvihkoja ja paperinippuja jotka on täynnä runoja. Tosin niin diippiä kamaa, ettei niitä kehtaa erkkikään julkaista vaikka tekstit ovatkin jo 15 vuotta sitten kirjoitettua kamaa. :)

Jumalaton kiukku - edelleen

Suunnaton kyllästyminen iskenyt tällä hetkellä ihan kaikkeen! Tekisi mieli vetäistä kunnon itkupotkuraivarit ja huutaa. Tätä raivotilaa kyllä ruokittiin aivottoman ex-poikaystäväni toimesta, joka ei vaan tajua antaa asioiden olla. En rehellisesti sanoen edes tiedä mitä tää kaveri minusta oikein haluaa, sillä en kuollaksenikaan jaksa uskoa, että ajattelee millään tavalla, noh romanttisesti, minusta enää. Haluaa kai pitää jollain tavalla ohjat käsissään tai hyvittää omaa kusipäisyyttään yrittämällä luoda jonkinmoisen ystävyyssuhteen, joka meillä kai oli ennen seurusteluamme. Mutta ei käy, kaikista ex-poikaystävistäni, juuri tämän tuoreimman kanssa en halua oikeestaan olla missään tekemisissä. En tietää mitä hänelle kuuluu, en kuulla tai nähdä tai törmätä.
Taidan pitää itseäni ihmisenä joka ei vaan hevillä luovuta - ei edes silloin kun ihan oikeasti kaikki on jo tehty. Mutta se ei todellakaan ollut ongelma, mistä itse asiassa olenkin jo muistaakseni aiemmin tilittänyt.

Tunnit, minuutit ja oikeastaan sekunnit kuluvat ihan mielettömän hitaasti.. Tahtoisin vain harpata ajassa eteenpäin, ensi kesään, joka toivottavasti ilmoiltaan olisi jo huomattavasti parempi. Tämä helvetin kylmyys ja sateet vaan rasittaa ja vituttaa. Onneksi loma alkaa ensi viikolla.. Ehkä elokuussa on jo helteet.. Ehkä tällä kertaa se hyvä tuuri eli helvetin hyvät ilmat osuisi minun loman ajalle.. Sen näkee sitten.

I brake down and cry..

Kävin aamulenkillä juoksemassa keskuspuistossa spotify:n pauhaessa samalla korvissa. Mikä soittolista ja mitä biisejä? Kunnon nyt-revitään-kaikki-haavat-auki-kerralla soittolista. Olin siis epähuomiossa painanut 'ÄLÄ KUUNTELE' soittolistan pauhaamaan joka siis sijaitsee 'WORK IT' soittolistani alapuolella. Alkuun ajattelin, kun Johnny Cashin - Hurt alkoi soimaan korvissa, että "Hei, tämäpä onkin hyvä alkulämmittely biisi, eipä tartte ainakaan rehkiä liian kovaan tahtiin heti alkuun" mutta siinä vaiheessa kun yksi toisensä jälkein kamalampia "Everybody else is fine exept me" tyyppisiä biisejä soi korvissa alkoi jo jossain vaiheessa masentamaan ihan urakalla.
Kotiovella, tässä vaiheessa Aretha Franklinin Walk on by:n kaiku yhä korvissani soiden, avasin ovea ihan itku-potku-räjähtämis-hypessä.
Eihän tämä nyt ihan oikeesti tällästä voi olla? Tässä vaiheessa pitäisi olla itsenäinen, nauttia vielä tästä vapaudesta mitä on ja mennä ja tulla ja ELÄÄ! Ja hei, kyllähän tässä niin tapahtuukin, mutta silti, miksi se samperin pikkutyttö, joka aina vain unelmoi siitä saatanan prinssistä, edelleen vaan unelmoi...?
Noh, edelleen sormet ristissä selän takana.. tämä on nyt vain joku ohi menevä vaihe...

kynsiä ja hampaita

Tämä on aika-ajoin aika toivoton taistelu. Siis tämä onnellisuuden tavoittelu. Kaikki TV-sarjat, elokuvat, kirjat.. kaikkialla törmää rakkauteen ja parisuhteisiin ja onnistumiseen. No esimerkkinä elokuvat.. Melkeinpä kaikki genret.. kauhusta toimintaan ja komediaan toitotetaan rakkautta. Se ei välttämättä ole siinä pääroolissa, mutta yleisesti, romantiikka myy.
Haluaisin ehkä haastatella jotain ihan täysin tuiki tuntemattomia sinkkumiehiä ja kysyä, kuinka tärkeässä roolissa on sen tyttöystävän löytäminen? Säälittävää ehkä myöntää, mutta itse olisin aika monessa asiassa valmis tekemään kompromisseja jos se vaan tietäisi onnellista ja vakaata suhdetta sellaisen ihmisen kanssa kenestä välitän - tosin en kyllä samalla kelpuuttaisi poikaystäväksi ihan ketä tahansa, en onneksi ole siinä pisteessä vielä, missä valitettavan moni kuitenkin on. Tai ainakin siltä tuntuu kun kuuntelee ja tarkkailee ympärille.


Aasinsiltana unelmamieheeni.. 
Määrätietoinen, sosiaalinen ja huumorintajuinen. Ulkonäkö plussaa tietenkin vahvat kasvonpiirteet, suuret silmät ja itsevarma hymy. Hieman pidempää kaveria en katsoisi pahalla. Ja ison plussan saa jos on ennakkoluuloton. No niin my dream guy, i'm ready for you where ever you are!

Olipa kerran...

Itsestäni. Olen n.25 vuotias ja asun Helsingissä. Keskityn enemmänkin tarkkailemaan ja kertomaan näkemästäni, mutta jos joku oikein koskettaa omassa elämässäni, jaan sen teille.
Olen riippuvainen muista, ahdistun kun olen yksin. Tarvitsen kipeästi muutosta tulevaisuuteeni, mutta olen vähän hukassa ja laiskistun ja kyllästyn yhtä nopeasti kuin innostun. Tai oikeastaan olen malttamaton, haluaisin saada kaikki heti enkä oikein ole valmis tekemään tarpeeksi töitä sen eteen.
Ainut minkä eteen olisin valmis käymään vaikka helvetissä on rakkaus. Jos yksi asia on minua vienyt eteenpäin koko neljännesvuosisadan niin se on Rakkaus. Jossa olen kyllä ennemminkin epäonnistunut, tehnyt vääriä valintoja ja uudestaan vielä epäonnistunut, mutta uskon ja ennenkaikkea toivon että koen sen suuren rakkauden vielä.
Ulkonäöstäni sen verran että en ole ruma mutta en mikään katseenkääntäjäkään. Minulla aika rento tyyli, en ihan kauheasti välitä mitä päälleni puen kunhan itse viihdyn. Uskon että lähes kaikki ketkä minuun on rakastuneet/ihastuneet on luonteellani ollut siihen suurin syy. Olen sosiaalinen ja avoin. Joskus olin todella itsevarma enkä välittänyt kauheasti muiden mielipiteistä. Nyt se on täysin päinvastaista, mutta luulen että olen hieman fiksauksen tarpeessa menneisyyden takaiskujen takia.

Jos eksytte lukemaan blogiani, kommentoikaa ja arvostelkaa. Pääosin pyrin miellyttämään teitä, lukijani.

uudelleen lämmitetty puuro ei ole koskaan hyvää..

... Mutta sitähän sanotaan, että poikkeus vahvistaa säännön.

Vuosia sitten tapasin elämäni rakkauden. Olin tosin hyvin nuori ja naiivi ja ennen kaikkea kokematon. Hän oli kyllä jo silloin kaikkea mitä ikinä mieheltä pystyin toivomaan, ja vielä enemmän. Muutimme yhteen ja ahdistuin ja kaikki se mitä olimme rakentaneet, miten olimme yhteen kasvaneet, katosi yhdessä silmänräpäyksessä. Tietenkin sydän särkyneenä ja nuorena ja naiivina kuvittelin elämäni olevan ohi, vaikka minähän sen ero päätöksen olin tehnyt. Mutta en ollut valmis siihen kaikkeen ja miten kuvittelinkaan että yhteen muutto on vakavempaa kuin mitä se todellisuudessa onkaan. Joka tapauksessa kaikki oli ohi.

Ei mennyt kuin vajaa vuosi kun aloimme lämmittelemään suhdettamme uudestaan - tuloksetta. Aina tuli jokin uusi syy miksei homma toiminut ja useiden pikku seikkojen takia "erosimme" jälleen..
Tästä meni taas noin vuosi kun lämmittelimme taas suhdetta, tosin nyt jo molemmat skeptisinä ja homma meni taas jäihin. Tapasin uuden, rakastuin, seurustelin (mutta siitä lisää myöhemmin) ja muutaman vuoden jälkeen erosin taas. Olin varma että tämä "elämäni suuri rakkaus" ei ollut kiinnostunut siitä että että olin taas vapaalla jalalla, mutta toisin kävi. Ei mennyt edes kuukautta, kun jo vietimme taas öitä yhdessä. Tosin tällä kertaa päätin, että en jaksa tätä soutamista ja huopaamista vaan annan tälle yhden mahdollisuuden, mutta hän ei pystynyt sellaiseen päätökseen ottaen huomioon menneisyytemme vaan tarvitsee aikaa.. Noh, odotin melkein vuoden ja taas universumi ja kohtalo ja mitä näitä nyt on, puuttui peliin ja tapasin uuden miehen.
Pientä pohjustusta, että myös monta, potentiaalista ja mielenkiintoista, poikaystäväkandidaattia oli mennyt sivusuun sillä aina vain odotin että hän antaa minulle uuden mahdollisuuden.
Päätin ottaa riskin ja lähdin tämän "uuden" miehen matkaan antaen kuitenkin suurelle rakkaudelleni vielä mahdollisuuden. Ultimatumin, mistä olin vain kuullut jenkki tv-sarjoissa. Noh, niinhän siinä kävi että hän katsoi minuun ja sanoi että tarvitsee aikaa. Minulla ei sitä enää ollut.

Kaikista virheistä, mitä olen tai olemme vuosien varrella tehneet, koen että "ultimatum" ja se etten antanut enää aikaa, on virheistä suurin. Olimme nuoria ja hölmöjä tavatessamme, mutta nyt olisimme olleet hieman vanhempia ja viisaampia. Ja nyt, kun se uusikin suhde meni päin honkia, lupasin etten enää palaa sille puurokattilalle vaan viimein heitän sen menemään. Mutta niinhän siinä taas kävi... etsin ilmeisesti edes sitä viiden sekunnin onnea.. korjaan täydellistä onnellisuutta, minkä pystyn vain ja ainoastaan saamaan sen ihmisen luota kuka kuitenkin tuntee minut parhaiten ja kenen seurassa pystyn eniten olemaan oma itseni.